Elämme meille tulevaisuudellemme ja jälkipolvillemme tärkeää muutosten aikaa. Elämme maailmassa jossa Ihmisyys on unohdettu. Ulkoinen hyvinvointi täyttää jokapäiväiset ajatuksemme ja siten tekomme. Unohdamme sisäisen hyvinvointimme.
Materialistinen maailma on suorittamista kaiken inhimillisyyden kustannuksella.
Olemme havahtumassa ja avaamassa silmiämme todellisuudelle.
Taannoin oli lööpeissä "viisi toivomusta kuolevalta" mitä tekisin toisin?
Päällimmäisenä oli "tekisin juuri niin kuin itse haluaisin en niinkuin minulta odotetaan ,vähemmän töitä,antaisin aikaa rakkaimmilleni ja ystävilleni jne." Elämän loppumisen kynnyksellä ihminen/suorittaja tajuaa elämänsä asioiden tärkeyden itseään ja muita kohtaan.
Mieleeni on vahvasti noussut saattohoito ja sen toimivuus.
Saattohoito ymmärrykseni mukaan sisältää hoidettavan ja hänen omaistensa tarpeet ja henkilökunnan ammattiosaamisen.
Siteeratakseni Juha Hännistä saattohoito Terhokodista. Suomalaisessa yhteiskunnassa julkisella puolella sairaat ja heidän omaiset jäävät usein ilman tukea,toiminta sattumanvaraista ja suorastaan epädemokraattista!
Juuri näin mutta miksi?
-n.15 000 suomalaista vuosittain on saattohoidon tarpeessa (IS)
-Miten käy omaisten oman terveyden kanssa kun läheisen kuolinkamppailu on kivulias ja tuskainen mitä se jättää jälkeensä he sairastuvat pahimmillaan itse!
-Kivunlievityksestä Hännisellä oli vertaus synnytystuskiin, siinä olemme edistyneet-kivulla ei synnytetä vaan sitä hoidetaan!
Ihminen ja Tuska!
Kuka määrittelee tarpeen tuskan lievitykseen!? Ken sen ansaitsee!? Mittarina pitäisi toimia ihminen itse!
Miten on ihmisen henkisen jaksavuuden puoli niin saattohoidettavan kuin hänen omaisten? Terveyskeskuksen pappi käytetävissä!Kaikki kunnia ja kiitos työtääntekeville papeille ja lohdutuksille.
Omainen on ainut saattohoidossa olevan tuki,terveyskeskuksissa henkilökuntaa ei ole yksinkertaisesti tarpeeksi hoitamaan saattohoidettavan tarpeita niinkin yksinkertaisia asioita kuin syöminen, juominen, lääkkeiden ottaminen yleisesti potilaan tilan tarkkaileminen. Ovet auki käytävälle,helpompi valvoa ja katsoa onko potilaalla mahdollisesti ongelmia!!!
Onko sängyssä makaavan potilaan ongelmat nähtävissä käytävälle? Voimat ovat loppuneet edes piippikellon painamiseen! Ruoka/lääkkeet tuodaan pöydälle ja todetaan että eipä ole ollut potilaalla tarve niitä ottaa ja viedään pois! Potilas nukkuvan oloinen,totuushan on että potilas on tietoinen mutta voimiltaan heikko,elämästä luopuminen täyttää potilaan mielen, tuska on fyysistä sekä henkistä! Henkilökunta alimitoitettua ja heidänkin voimavaransa rajallisia.
Eikö ihmisyyttä enää ole jos olet todettu kuolemaan?
Saattohoidettavalla on tarve saada armollinen, inhimillinen hoito ja johdatus kohtaamaan kuolema, omaisten jaksaminen ja tarpeellinen määrä koulutettua henkilökuntaa joka jaksaa tehdä arvokasta työtään. Ala ei todellakaan ole helpoimmasta päästä.
Yhteiskunta tarvitsee tukipalvelun joka kattaisi asianomaisten käytännönjärjestelyt.
Omaisilta jäisi enemmän voimavaroja olla läsnä!
Henkinen tuki, laskujen maksuista hautajaisten järjestelyihin,tukea omaisia myös kuoleman jälkeen.
Syntymä ja kuolema kuuluvat olennaisesti elämäämme.
Miten osaamme kohdata kuoleman,kuolemamme? Onko Armokuolema mahdollista?
Armokuolema pitäisi olla jokaisen ihmisen omassa päätännässä.
Onko tuskan tuottaminen toiselle oikeutettua? Annammeko ihmiselle vapauden päästä kivuista ilman tuomitsemista? Ovatko nämä asiat vaikeita päättää?
ja kenellä on valta päättää!?
Olemmeko me itse oman maailmamme luojia? Olemme! Vastuu pitäisi siis olla meillä jokaisella,ajatuksistamme ja teoistamme siten myös oman elämämme päättämisestä jos se tuntuu keneltäkin tilannekohtaisesti oikealta.
Antakaamme vastuu sille ken sen tahtoo ilman tuomitsemista!
Hyvä kirjoitus. Olisi ensiarvoisen tärkeä, että sairaiden ja kuolevien parissa työskentelevät aktiivisemmin ottaisi puheeksi armokuoleman vaikeatkin kysymykset Suomessa. Oletko tutustunut Exitus ry:n toimintaan? Kyse on armokuolema-asiaa Suomessa ajavasta tahosta ja heillä olisi varmasti paljon annettavaa myös saattohoidon kehittämisessä.
VastaaPoistaOlet oikeassa siitä, miten ihmisiä saatetaan kohdella elämänsä loppuvaiheissa. Ongelmat, jotka rasittavat vanhustenhoitoa yleensä kärjistyvät juuri kuoleman kynnyksellä. Valitettavasti. Resurssien puute on joskus aitoa, joskus huonoa johtajuutta.
Yhteiskunnallisen yrittämisen näkökulmasta olisi hyvä luoda yleinen asennoituminen näihin asioihin, sellainen, joka huomioi yksilön ja hänen tarpeensa. Uskoisin, että tällaisen arvopohjan synnyttäminen ei ole helppoa, mutta sen tuotteistaminen (huono sana) hyviksi hoitokäytännöiksi on tärkeää.
Itse olen turhautunut siihen, että omaisten huomioiminen hoidossa on puutteellista. Omaiset joko joutuvat kantamaan sen taakan, joka kuuluisi hoitajille, tai sitten he eivät saa tarpeeksi tietoa tai heille ei anneta sopivaa roolia, joka tukisi heille tärkeän ihmisen hoitoa ja saattamista. Jos tästä löytyisi jokin tulokulma, yhteisöllinen ja sosiaalinen tapa yhdistää lähiyhteisö ja palkattu henkilökunta, voisi tulos olla ainakin mielenkiintoinen avaus. Kenties jopa erinomainen malli.
Suomessa ollaan muutenkin siirtymässä laajassa mittakaavassa "makuuttamisesta" aktiiviseen vanhuuteen ja mahdollisimman pitkään kotona tai kodinomaisessa tilassa hoitamiseen. On jopa puhuttu "vanhushotelleista", joissa ihmiset voisivat asua ja missä heidän lähipiirinsä voisi kokonaisvaltaisesti - oikealla tavalla - osallistua hoitoon.